Tiedoksi kaikille, jotka eivät minua tunne: tykkään syödä. Ajattelen syömistä ja seuraavaa ateriaa usein. Ruuan pitää olla maukasta ja sitä pitää olla tarpeeksi. Täytyy myös syödä vaihtelevasti - elämä käy ankeaksi, jos päivästä toiseen järsii samoja äpöjä. Todennäköisesti näistä syistä ajauduin aikoinaan ensin ravintola-alalle ja ehdin tehdä alalla "kaikkea" tiskarin ja ravintotyönjohtajan välillä. Tajusin kuitenkin, että tykkään kokata vain itselleni ihan sen oman ruokavalioni takia, joten nykyään teen ihan muita töitä. Minun tapauksessani ei siis ollut hyvä ratkaisu tehdä harrastuksesta ammattia.
Uuden-Seelannin ruoat ja ruokailutavat ovat luonnollisesti jossain määrin erilaiset verrattaessa Suomeen, mutta ei täällä mitään suurta kulttuurishokkia ole sen suhteen tullut. Se, että on olemassa täysin sininen mustikka (täällä tunnetaan vain pensasmustikka) ja että pihlajanmarja ei ole myrkyllinen, on herättänyt ihmetystä keskusteluissa. Joskus hostelleilla kokkaillessani on tullut myös herätettyä hämmennystä, jos olen esimerkiksi laittanut punajuurilientä kastikkeeseen tai tehnyt "lettuja" (eli pannaria) uunissa. Monet hostellikokkailijat kun valmistavat mahdollisimman nopeasti valmistuvaa ruokaa. Yleisesti ottaen uusiseelantilaisten arkiruoka on mauttomampaa kuin suomalaisten - siinä on vähemmän mausteita, eikä esimerkiksi etikkaa oikein käytetä. Suomalaisista karkeista ei ole täällä kukaan oikein tykännyt, paitsi tietysti Fazerin suklaasta. Täkäläisessä ruokakulttuurissa on myös muutamia piirteitä, jotka tuntuvat itselle vieraalta. Täällä syödään paljon pieniä, suolaisia piiraita ja uppopaistettuja ruokia, jotka ostetaan yleensä pienistä ravintoloista valmiina. Ravintola-annoksiin kuuluu vähintään 90 prosentin todennäköisyydellä ranskalaiset ja annokset ovat aina valtavia - esimerkiksi pienin pihvi ravintolan ruokalistalla on normaalisti 300 grammaa. Ulkona syöminen ja itse ruuan valmistaminen on aika lailla samaa hintaluokkaa. Täkäläinen rosvopaisti on nimeltään hangi ja se sisältää lihoja (kanaa ja possua), leipämössöä, kumaraa (eli bataattia) ja kurpitsaa. Villinä kasvaa esimerkiksi karhunvatukkaa, mutta ei varpumarjoja, sillä täkäläiset metsät ovat erilaisia. Eri ilmastosta johtuen täällä 17 000 kilometrin päässä kotoa markettien tarjontakin on luonnollisesti erilaista. Hedelmävalikoima on laaja ja niitä voi poimia vaikka suoraan puutarhasta, kuten yrttejäkin. Kalavalikoima on myös monipuolisempi kuin Suomessa. Leivät ovat pehmoisia kuin hattarat. Karkit, suklaat ja useimmat maitotuotteet ovat liian makeita. Lihaa syödään paljon, eikä se ikinä lillu valmiiksi marinadissa. Silavaa ja muita rasvavalmisteita on kyllä vastavuoroisesti marketeissa hyvin tarjolla isoissa paketeissa. Mutta on myös paljon sellaisia elintarvikkeita, mitä täällä ei myydä edes "kansainvälinen"-osastolla, eikä niille ole korvaavaa tuotetta kuten esimerkiksi rahka, raejuusto, piimä, villinä kasvavat marjat tai sienet ja salmiakki. Juurikin näitä metsänantimia ja happamia maitotuotteita tulen todennäköisesti ostamaan ensimmäisellä kauppareissullani kun kotiin palaan. On myös paljon sellaisia tuotteita, joiden täkäläinen versio on vähemmän oman maun mukainen kuin suomalainen versio, esimerkiksi suolakurkut - niitäkin pitää ostaa sitten kotomaassa taas iso pönttö. Ranskalaiset perunat sen sijaan ovat ruoka, jota en varmasti ihan hetkeen syö, sillä niihin olen jo ehtinyt kyllästyä. Uudesta-Seelannista jään kaipaamaan sitä, että pihasta voi käydä poimimassa suoraan esimerkiksi tarvitsemansa yrtin tai sitrushedelmän ja että nämä kasvit kasvavat valtavina ilman sen kummempaa hoitamista. Edelliskesänä sain Suomessa parvekkeella kasvatettua 10 tomaattia - täytyy varmaan jo alkaa taas henkisesti valmistautumaan niihin haastavampiin kasvatusolosuhteisiin...
0 Comments
Leave a Reply. |
KIRJOITTAJAOman elämänsä Peppi Pitkätossu, jolla ei ollut syytä jäädä talveksi Suomeen ja näin ollen hän päätti vaihtaa maisemaa. KATEGORIAT
All
|